Valoverho

Hämärä valaistus, pesuvati, puuvillapyyhe, partahöylä, kivipaasi jonka ympärillä kymmenittäin valkoisia kiviä on alkutilanne intiimissä huoneteatterissa. Eturivi on niin lähellä, että tuntuu kuin olisin itse mukana teoksessa, en vain katsomassa sitä. Näyttelijä Johannes Holopainen keinuu vastavalossa, kuin istusi veneessä. Musiikki lisää hyvin tilassa olevaa jännitettä. Mies ajaa viiksensä ja samalla hänen koko elämänsä saa aivan uuden merkityksen. Suunta vaihtuu, itsestäänselvyydet poistuvat, kipsi murtuu. Sekavuus valtaa tilan, on haettava tasapaino muualta, vaihdetava maisemaa, lennettävä pois. Teos toimii omassa minimaalisuudessaan loistavasti, pienen tilan jokainen nurkka otetaan käyttöön, valaisu ja äänimaailma tukevat välillä jopa humorististakin kokonaisuutta. Oman lisänsä tuo jättikokoiset katosta roikkuvat viikset...

Ryhmäteatterin tuore kantaesitys Roland Schimmelpfennigin tekstistä oli visuaalisesti voimakas kokemus. Valojen vaihdoilla tehtin draamallisia leikkauksia ja tehosteäänet resonoivat katsomorakenteista vahvasti katsojaan. Näyttämön keskiosan "lasi-ikkunan" taakse luotiin välillä eri tiloja ja maisemia, jotka antoivat lavasteeseen mukavasti syvyyttä. Lavan etualan matalien valopylväiden käyttö osana valaisua toimi myös hyvin. Milja Ahon lavastus ja Ville Mäkelän luoma valaisu toimivat hyvin yhdessä ja tukivat teosta. Lizia esittänyt säteilevä Minna Suuronen oli loistava.