Valoverho

Turkoosiksi huone, antiikkinen sohva, pöydällä punainen Mokkamaster, lattialla kymmenittäin laseja, Jurkan intiimin huoneteatterin stage odotti enää näyttelijöitä. Inke Koskinen ja Sofia Smeds olivat tehneet Maria Jotunin tekstien pohjalta vahvan kahvilta tuoksuvan sovituksen, jossa todellakin oli tunnetta. Loistava valo- ja äänimaailma tukivat esitystä hyvin. Värien käyttö valaisussa läpi esityksen toimi hyvin ja vahvisti luontevasti näyttelijöiden välisiä tunnetiloja eri kohtauksissa. Lauluihin lisätty kaiku toimi myös hyvin pienessä tilassa ja kahvin siemailu laseista tanssiessa oli nautittavaa katsella. Huoneteatterin kadulle johtavan ulko-oven käyttö oli nerokasta ja se mitä sieltä kulloinkin näkyi oli arvoitus etuukäteen. Se miten lapseton talon emäntä lopulta salailun, petoksen, toiveiden ja himon jälkeen tekee lopullisen irtioton kaikkeen vanhaan, tietoisesti muuttaa elämänsä suunnan ja lähtee nahkatakissa tuosta ovesta lunastamaan ystävänsä jättämää lasta on loistava päätös.

Hämärä valaistus, pesuvati, puuvillapyyhe, partahöylä, kivipaasi jonka ympärillä kymmenittäin valkoisia kiviä on alkutilanne intiimissä huoneteatterissa. Eturivi on niin lähellä, että tuntuu kuin olisin itse mukana teoksessa, en vain katsomassa sitä. Näyttelijä Johannes Holopainen keinuu vastavalossa, kuin istusi veneessä. Musiikki lisää hyvin tilassa olevaa jännitettä. Mies ajaa viiksensä ja samalla hänen koko elämänsä saa aivan uuden merkityksen. Suunta vaihtuu, itsestäänselvyydet poistuvat, kipsi murtuu. Sekavuus valtaa tilan, on haettava tasapaino muualta, vaihdetava maisemaa, lennettävä pois. Teos toimii omassa minimaalisuudessaan loistavasti, pienen tilan jokainen nurkka otetaan käyttöön, valaisu ja äänimaailma tukevat välillä jopa humorististakin kokonaisuutta. Oman lisänsä tuo jättikokoiset katosta roikkuvat viikset...

Ryhmäteatterin tuore kantaesitys Roland Schimmelpfennigin tekstistä oli visuaalisesti voimakas kokemus. Valojen vaihdoilla tehtin draamallisia leikkauksia ja tehosteäänet resonoivat katsomorakenteista vahvasti katsojaan. Näyttämön keskiosan "lasi-ikkunan" taakse luotiin välillä eri tiloja ja maisemia, jotka antoivat lavasteeseen mukavasti syvyyttä. Lavan etualan matalien valopylväiden käyttö osana valaisua toimi myös hyvin. Milja Ahon lavastus ja Ville Mäkelän luoma valaisu toimivat hyvin yhdessä ja tukivat teosta. Lizia esittänyt säteilevä Minna Suuronen oli loistava.

Juhani Ahon klassikko, Rautatie , oli sovitettu Tuikkeessa naamioteatteriksi. Öhinää, ähinää ja välillä muutamia sanoja, jonka tueksi oli luotu voimakas valo- ja äänimaailma. Näyttelijöiden kehon kieli oli voimakasta ja lavasteena ollut puinen penkki taipui välillä niin saunanlauteeksi kuin toisinaan kaivoksikin. Läheisen junaradan autenttiset äänet olivat hyvä lisä tehostamaan tunnelmaa. Mukavana yksityiskohtana oli näyttämön takaseinässä olevassa ikkunassa vaihtuvat videot maalaismaisemasta junaa kantavaan lehmään.

Pinja Hahtola ja Mari Lehtonen loistivat Teatteri Vantaan uudessa Silkkisalissa, kun näytelmä sai kauan odotetun ensi-iltansa Tikkurilassa. Teos haastaa rohkeasti perinteisiä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden merkityksi, sekä nostaa kepeästi esille yhteiskunnassa vallitsevia epätasa-arvoisia käytäntöjä ja rakenteita. Näytelmä tekee vaikutuksen lisäksi minimaalisuudellaan. Vaaleaan taustakankaaseen heijastetaan välillä mustavalkoista videota, välillä piirtoheittimen välityksellä kuvaa sekä tekstiä. Videot, tekstit ja dialogi ovat humoristisen kantaanottavia. Erityisen paljon pidin kohtauksesta, jossa kaksi synnytysosastolla olevaan naista käyvät keskustelua Tuntemattoman sotilaan hengessä .  Erityismaininnan saa käsiohjelma, joka taustoittaa hyvin näytelmän teemaa ja nostaa esiin muutamia hyvin aiheellisia kysymyksiä, kuten "Kuka päättää, milloin tasa-arvo on mennyt liian pitkälle" . Vahva suositus! : )

Marraskuinen maanantai-ilta Malmitalolla ja katso lähes loppuunmyyty. Minttu Mustakari ja Ville Virtanen näyttivät millaista improteatteri on parhaimmillaan. Reilu kaksituntinen oli varsinaista lava-ammuntaa ja tykitystä alusta loppuun. Yleisö oli aktiivisesti mukana ja tunnelma korkealla alusta loppuun saakka. Musiikki toi hyvän lisä esitykseen. Ehdoton suositus, vaikka jokainen kerta improssa onkin erilainen.